torstai 9. huhtikuuta 2020

PIRKKO NIIKKO


1990-luvun lopulla asuin Olavinkadulla (Savonlinnassa). Parin sadan metrin päässä sijaitsi Niikon galleria. Taiteilija Pirkko Niikko toimi kuvaamataidon opettajanani yläasteella. Minulla ei ollut rohkeutta vierailla galleriassa, mutta kävin monesti ihailemassa näyteikkunassa ollutta ”sinistä viulua”. Siinä oli joku outo, ehkä vähän melankolinen fiilis. Se oli joskus erinomainen syy iltakävelylle.

Oheinen kuva ei tee teokselle oikeutta. Maalauksessa on syvän siniset sävyt. Löysin kuvan Google Mapsista. Niikon galleria on lopetettu useita vuosia sitten.


Muistan Pirkko Niikon hyvin herkkänä ihmisenä, jolle varsin villi luokkamme tuotti varmasti ahdistusta. Hän usein keskittyi opettamaan niitä, jotka halusivat kuunnella. Muistan hänen näyttäneen pientä kierrelehtiötä, johon hän televisiota katsellessaan luonnosteli näkemiään ihmisiä. Koska luonnostelun piti olla monesti nopeaa, hän oli käyttänyt yhden viivan tekniikkaa. Tuntui, että Niikko eli kuvataiteelle.

Hänelle oli helppo mennä näyttämään töitä arvosteltavaksi. Niikko tuntui hyvin kiinnostuneelta töistäni ja antoi positiivista palautetta. Muistan yhden eläinkuvan kohdalla, kun hän ehdotti, että eikö tuossa kohdassa varjostuksen pitäisi olla tummempi, niin olin eri mieltä. Minusta tuntui, että jos menen tummentamaan kuvaa, niin se menee jotenkin pilalle ja Niikko ei tehnyt siitä sen suurempaa numeroa. Mitä minä mistään ymmärsin.

Minulla oli hankaluuksia kuvistöiden kanssa, joita ei voinut tehdä ns. ”vapaasti”. Kuten jotkin mallinnokset, eli piti piirtää uudestaan joku valmis työ. Muistan tehneeni ne todella nopeasti, mutta jostain syystä onnistuen. Muistan myös perspektiivityön, jonka yritin ohittaa luovasti. Kaikenlainen mittaus ja hinkkaus ei vaan napannut. Jostain syystä Niikko tuntui tykkäävän töistäni ja katsoi vähän läpi sormien juuri esim. tätä 
perspektiivihommaa. ”Noo, onhan se vähän...”

Hän antoi päästötodistukseeni sen parhaan mahdollisen numeron (ja ainoan sellaisen minun paperiini). Muistan kun hän lähestyi viimeisellä kuviksen tunnilla kysyen jatkoaikeistani ja minä jotenkin onnistuin ylimalkaisesti ohittamaan koko jutun. Mitä minä mistään tiesin.

Myöhemmin näin joitakin hänen töitään gallerian ikkunassa ja olin vaikuttunut. Neuroottisena ihmisenä hänen kohtaamisensa oli silloin ylivoimainen tehtävä. Tätä olen hieman katunut. Mutta mielentilani oli jotakin: Mitä sanoisin. Olisiko tilanne kiusallinen. Mitä minä mistään tiesin.


Jälkikäteen mietin, että hän tuntui näkevän minussa jotakin hyvää. Se tunne on kantanut ja sen olisin hänelle jotenkin halunnut osoittaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti